Rue Grande

Alhaalta laaksosta katsottuna kylä on pieni linnunpesä korkean kukkulan huipulla. Talot kyhjöttävät hiekan ja kiven väreissä sylikkäin kuin peläten vierivänsä alas rinnettä. Kirkko kohoaa muita korkeampana, kylän alapuolella oliivilehdot laskeutuvat alas laaksoon kivimuurien reunustamilla penkereillä. Vielä niitäkin alempana ovat niityt, joilla lampaat laiduntavat. Syksyisin niiden villavat harmaan ruskeat turkit sulautuvat osaksi maisemaa aivan kuin ne kasvaisivat suoraan maasta.

Kylään saapuessa päätyy sen valtaväylälle, Rue Grandelle. Suureellisesta nimestään huolimatta Suurkadulla on pituutta vain muutama sata metriä, sen varrella on kuitenkin kaikki, mitä kylän kissat ja ihmiset elämässään tarvitsevat. Siellä ovat oliivimylly ja vesialtaat, ruokakauppa ja kampaamo, taidegalleriat, baarit ja ravintolat, kirjasto, kirkko ja hautausmaa. Kaikki, jotka kylään tulevat kulkevat sitä pitkin, se johtaa molemmista suunnista tullessa kylän torille. Rue Grandesta erkanevat eri suuntiin kapeat kujat ja kiviset portaat, ne vievät alas laaksoon, ylös metsään ja muratin peittämien kaariholvien alitse kylän sisimpään, sen iäkkäiden talojen kujille ja pihoille.

Kesä on Rue Granden vilkkain vuodenaika, silloin siellä kohtaa koko maailma. Kadunvarren baarit ja ravintolat avaavat ovensa varhain aamulla ja sulkevat myöhään yöllä, lapset ja koirat leikkivät kujilla, torin plataaneissa häärivät linnut ja katukahviloissa puhutaan montaa eri kieltä. Kylä hiljenee hetkeksi vain iltapäivän kuumuudessa, silloin Rue Grandella leijailee ruuan, uneliaan auringonlämmittämän pölyn, ovenpielien ruukuissa kasvavien rosmariinien ja timjamin tuoksu, katu on autio, vain kissat loikoilevat ikkunalaudoilla ja kivimuureilla.

Syksyn ensimmäisiä merkkejä Rue Grandella ovat toinen toisensa perään sulkeutuvat ikkunaluukut, kynnysten eteen ilmestyy tuulisuoja, ruusut varistavat viimeiset terälehtensä, kesäasukkaat ovat lähdössä takaisin kotimaihinsa. Jäljelle jäävät vain kylän kissat ja kadun vakinaiset asukkaat. Elämä Rue Grandella hiljenee, alkaa laaksosta nousevan tiheän sumun ja rankkasateiden aika. Sateiden tullessa kesäauringon ruskeaksi kulottama ruoho virkoaa, talven väri on vihreä kylän ympärillä.

Talvi on tuulien valtakautta, silloin vieraaksi saapuvat vuorotellen Monsieur Mistral ja Madame Tramontane, molemmat yhtä kylmiä ja oikullisia. Niiden puhaltaessa kivenmurikoista rakennetut talot kyyristelevät ikkunaluukut ja ovet suljettuina, sisällä kyhjöttävät jäljelle jääneet asukkaat selkä patteria vasten painettuna, jalat tulisijan reunuksella. Rue Grandella kulkija tarrautuu valurautaisiin ikkunaristikoihin ja kivisiin ovenpieliin pystyssä pysyäkseen. Tuuli syöksyy kimppuun nurkan takaa, kiitää alas katukuilua, rämisyttää ohi mennessään ikkunaluukkuja, se riepoo hiuksia ja vaatteita. Tuulet tekevät ihmisistä ja eläimistä kärttyisiä, mutta niiden mentyä taivaan kupoli on syvän sinistä posliinia ja ilma kirkasta kristallia.

Kevään lähestyessä mantelipuut muuttuvat vaaleanpunaisiksi ja mimosat hehkuvankeltaisiksi, niiden pyöreät kukat ovat kuin pieniä aurinkoja puun oksilla. Harmaiden katukivien rakosissa villikukat heräävät eloon, niitä seuraavat ovenpielessä talvehtineet rosmariinit ja timjamit. Vain rosoisia kiviseiniä pitkin kiipeilevät köynnökset loikoilevat vielä alastomina auringon lämmössä, ne puhkeavat ruusutarhaksi myöhemmin kevään edetessä. Rue Grandella ikkunaluukut aukeavat jälleen toinen toisensa perään, ne kertovat ohikulkijoille asukkaiden palanneen kesäkadulleen.

Rue Grande valmistautuu vastaanottamaan vieraita, talvella suljettuna olleet ravintolat, kaupat ja galleriat aukaisevat ovensa, ruskea savikukko asettuu paikalleen kolmannen kerroksen ikkunalaudalle katselemaan kadulla kulkijoita. Illan hämärtyessä se tähyilee toiseen suuntaan, vastapäisen talon punatiilisen katon yli alhaalla levittäytyvään laaksoon, siellä sinisen ja harmaan eri sävyissä kukkulat lainehtivat kohti horisonttia kuin toisiaan seuraavat meren aallot.

Kesän mentyä kylä asettuu jälleen talven lepoon, odottamaan kevään uudelleenheräämistä. Ilta tummuu yöksi, kuu nousee taivaalle. Se valaisee kujat kissojen kulkea ja toivottaa kyläläisille hyvää yötä. Nukkukaa levollisesti Rue Granden asukkaat, yön silmä vartioi kotikatuanne.

Jaana Wahlforss

Rue Grande

Vu de la vallée en contrebas, le village est un petit nid d’oiseau au sommet d’une haute colline. Les maisons s’empilent aux couleurs du sable et de la pierre avec de la salive, comme si elles avaient peur de dévaler la pente. L’église s’élève plus haut que les autres, en contrebas du village les oliveraies descendent dans la vallée sur les remblais bordés de murs de pierre. Même en dessous d’eux se trouvent les prairies où paissent les moutons. À l’automne, leurs fourrures laineuses gris-brun se fondent dans le paysage comme si elles poussaient directement du sol.

A votre arrivée dans le village vous vous retrouvez sur son autoroute, la Rue Grande. Malgré son grand nom, Suurkatu ne mesure que quelques centaines de mètres de long, mais il a tout ce dont les chats et les habitants du village ont besoin dans leur vie. Il y a un moulin à olives et des piscines, une épicerie et un coiffeur, des galeries d’art, des bars et des restaurants, une bibliothèque, une église et un cimetière. Quiconque entre dans le village le longe, menant dans les deux sens à la place du village. Des ruelles étroites et des escaliers rocheux séparent de la rue Grande, descendant dans la vallée, remontant dans les bois et sous les voûtes couvertes de lierre jusqu’à l’intérieur du village, aux ruelles et cours de ses vieilles maisons.

L’été est la saison la plus fréquentée de la rue Grande, quand le monde entier se rencontre. Les bars et restaurants le long de la rue ouvrent leurs portes tôt le matin et ferment tard le soir, les enfants et les chiens jouent dans les ruelles, les oiseaux voltigent dans les platanes de la place et de nombreuses langues différentes sont parlées dans les cafés de la rue. Le village s’apaise un instant seulement dans la chaleur de l’après-midi, puis rue Grandella flotte la nourriture, l’odeur de la poussière somnolente chauffée par le soleil, l’odeur du romarin et du thym qui poussent dans les pots des portes, la rue est déserte, seuls les chats paresser sur les rebords de fenêtres et les murs de pierre.

Les premiers signes de l’automne rue Grande sont les volets qui se ferment les uns après les autres, un brise-vent apparaît devant les seuils, les roses perdent leurs derniers pétales et les estivants regagnent leurs terres natales. Il ne reste que les chats du village et les résidents permanents de la rue. La vie de la rue Grand s’apaise, le temps du brouillard dense et des fortes pluies qui montent de la vallée commence. Au fur et à mesure que les pluies arrivent, l’herbe, brunie par le soleil d’été, fleurit, la couleur de l’hiver est verte autour du village.

L’hiver est le règne des vents, quand Monsieur Mistral et Madame Tramontane se relaient, froids et capricieux. Sous le vent des décombres, les maisons grincent avec les volets et les portes fermées, les occupants restants battant à l’intérieur contre le dos du radiateur, leurs pieds sur le bord de la cheminée. Rue Grande, le promeneur s’accroche aux appuis de fenêtre en fonte et aux chambranles de porte en pierre pour rester debout. Le vent s’engouffre au coin de la rue, dévale la brèche dans la rue, agite les volets sur son passage, ondule les cheveux et les vêtements. Les vents mettent les gens et les animaux en colère, mais au fur et à mesure, le dôme du ciel est en porcelaine d’un bleu profond et l’air en cristal clair.

A l’approche du printemps, les amandiers rosissent et les mimosas jaunissent, leurs fleurs rondes sont comme de petits soleils sur les branches d’un arbre. Dans les crevasses des pavés gris, les fleurs sauvages prennent vie, suivies du romarin et du thym hivernant dans l’embrasure de la porte. Seules les vignes grimpant le long des murs de pierre déchiquetés paressent encore nues dans la chaleur du soleil, faisant irruption dans une roseraie plus tard à mesure que le printemps avance. Rue Grande, les volets s’ouvrent les uns après les autres, signalant aux passants que les habitants ont retrouvé leurs rues d’été.

La rue Grande s’apprête à recevoir des hôtes, restaurants, boutiques et galeries fermées l’hiver ouvrent leurs portes, un coq d’argile brune trône sur un rebord de fenêtre du troisième étage pour observer les promeneurs. Au fur et à mesure que le soir tombe, il regarde dans l’autre sens, par-dessus le toit de briques rouges de la maison d’en face, dans une vallée qui s’étend vers le bas, où dans différentes nuances de bleu et de gris les collines ondulent vers l’horizon comme des vagues successives.

Au fur et à mesure que l’été avance, le village s’installe à nouveau dans le repos hivernal, attendant que le printemps revienne. Le soir s’assombrit dans la nuit, la lune se lève vers le ciel. Il illumine les ruelles de chats qui passent et souhaite une bonne nuit aux villageois. Dormez paisiblement, habitants de la rue Grande, l’œil nocturne veille sur votre rue.

Jaana Wahlforss

Un livre en finnois de 1997 sur Tourtour 

« Kylä Provencen taivaalla » (Village dans le ciel provençal)

L’auteur, Aaro Vakkuri (1943-2002) vécut quelques temps à Tourtour.

Pour les finlandais, ce livre est une invitation à découvrir Tourtour